Koulujen kielten opetus on jämähtänyt 80-luvulle

Pakkoruotsi-nimitys tulee nimenomaan siitä, että ruotsille ei ole vaihtoehtoa. Jokaikisen suomalaisen pitää osata nimenomaan ruotsia.
Mutta mikä on ruotsin kielen todellinen tarve ?
Itse uskoisin todellisen tarpeen olevan noin 20 %.
Nykyään 100 % lukee ruotsia, 1 % venäjää, ranskaa ja saksaa ehkä 10 % kumpaakin. Jos B1-kieli olisi valinnainen, kielten osaaminen monipuolistuisi eli 20 % osaisi hyvää ruotsia, 20 % venäjää, 20 % saksaa ja 20 % ranskaa..Miksi tällainen tavoite on mahdoton maamme poliittiselle eliitille ?
Miksi jokaikisen suomalaisen muka pitää osata ruotsia ?
Liika historian muisteleminen estää meitä katsomasta tulevaisuuteen-- ja hyödyn korjaa pahin kilpailijamaamme Ruotsi. Siellä kannustetaan suurten maailmankielten opiskeluun.. Miksi meidät halutaan sulkea kahden kotimaisen kielen loukkuun ?

Siksi että,on vielä paljon ammatteja,joissa on pakko osata ruotsia,esim julkinen sektori. Ja lapsi ei välttämättä vielä tiedä,mikä se tuleva unelma-ammatti on ja seinä saattaa nousta pystyyn juuri sitten sen takia tai ainakin joutuu tekemään älyttömästi enemmän hommia pärjätäkseen,jos pohjia ei ole.

"Siksi että,on vielä paljon ammatteja,joissa on pakko osata ruotsia,esim julkinen sektori". Nimim.pöö
Niimpä. Mutta vain koska RKP haluaa niin ja muut puolueet mukailevat ko. puoluetta koska se on ja on ollut niin monessa hallituksessa vaa-ankieliasemassa. Kallista politiikkaa.
Kielten valintavapaudesta olen täsmälleen samaa mieltä kuin nimim. Vapaa kielivalinta.

Ruotsinkieliset (5 % kansasta) valittavat, että pakkoruotsista huolimatta palvelua ruotsiksi ei saa. Siis pakkoruotsi on ollut resurssien tuhlausta. RKP on itse myöntänyt, että esim. Oulussa ei saa ruotsinkielistä palvelua, vaikka jokainen oululainen on aluehallinnossa lukenut pakkoruotsin.
Pakkoruotsi menee siis hukkaan.
Miksi ruotsia ei muka voisi opiskella aikuiskoulutuksessa, jos sitä jossain sattuu tarvitsemaan ?
95% ruotsinkielisistä (joita on 5 % kansasta) osaa täysin suomea, kiitos pakkosuomen. Suomessa suomea kuulee kaikkialla koko ajan ja voi halutessaan oppia,
ruotsia ei kuule kuin Vaasan seudulla.
Nykyäänhän meillä opiskellaan ne maailmankielet aikuiskoulutuksessa-- ja venäjä, ranska ja saksa ovat aikuiselle paljon vaikeammat kielet kuin lapselle.
Aivan hullu tilanne

Joopa joo.
Ihan turha vedota että pakkoruotsia täytyy osata jos haluaa julkiseen sektoriin töihin.
Ruotsin kielen pakko-osaaminen häviää sieltäkin ihan pian,
niinkuin häviää pakkoruotsi kouluistakin.
Varmasti nostetaan kissa pöydälle vaaleissa 2011 ja siihen mennessä asia on saanut paljon julkisuutta ja suurin osa suomen kansasta on valinnan vapauden kannalla joten eiköhän poliitikot ymmärrä olla kansan puolella tässä jutussa eikä nuoleskele enää RKP:tä ja ruotsinkielisiä säätiöitä...

Pakkoruotsinkin saisi edes jotenkin maistumaan jos opettaja ei olisi joku muinaismuisto viime vuosisadalta, kiukutteleva vanha mummo joka ei todennököisesti pidä nuorista lainkaan. Ei tuolla toiminnalla saada nuoria ainakaan pitämään ruotsista, nehän yhdistää inhottavan opettajan ko. aineeseen. Näin ainakin Järvenpään lukiossa... eli terveisiä vaan sille opettajalle joka nuoria siellä kiusaa...

Tohtori Huhta on tietääkseni englannin kielen spesialisti. Tuntuu todella oudolta, että hänen mielestään ammatillisessa elämässä tarvittavaa englantia voisi oppia noin vain mediasta ilman metodista opetusta. Itse olen englannin ja saksan kielen maisteri. Joudun opiskelemaan englantia joka päivä pysyäkseni ajan tasalla ja pystäkseni opettamaan muita. Mitä korkeammalle tasolle noustaan, sitä vaikemmaklsi englanti tulee. On kilpailukyvyn kannalta vaarallista vaarallista lähteä heikentämään suomalaisten englannin taitoa.

Näin lukiolaisena itseasiassa opin englantia paremmin tv:stä, netistä sekä peleistä kuin mitä tunneilta. Tunneilta saattaa jäädä käteen muutama vähän erikoisempi sana, mutta puhumaan siellä ei opi.

Normaalissa jokapäiväisessä kanssakäymisessä mediasta opitulla englannilla luulisi pärjäävän varsin hyvin, mutta muiden opettamiseen siitä ei varmasti ole.

Jos englanninkielen opetusta jollain tavalla pitäisi muuttaa, niin mielestäni oikea suunta olisi ennenminkin opetuksen muovaaminen siten, että se tukee enemmän sitä mediasta opittua kieltä.

Mene osoitteeseeen http://grammar.commnet.edu ja mittaa miten hyvin osaat englantia median pohjalla. Suosittelen varsinkin sanasto-osioita. Ellei aukea, syötä Googleen "Guide to grammar and writing" , se on ensimmäinen osuma.

Ajatelkaapa paljonko tällainen pakkoruotsin opetus ja ruotsinkieliset erillispalvelut maksavat veronmaksajille. Ja pitäisi aina muistaa, että Suomessa on muitakin virallisia kieliä; saame ja viittomakieli.

Historiallisin perustein voisimme yhtä opiskella venäjää.

Valinnanvapautta kieliopintoihin!

Papeillekin...

Totean vielä painokkaasti, että jos englannissa halutaan saavuttaa kansainvälinen työkielen taso (siis lähellä Proficiency leveliä), se vaatii ainakin noin 10 vuoden energistä ja monipuolista opiskelua, siis vaivanäköä sanan varsinaisessa merkityksessä. Mediasta voi oppia small talkia, sitä englantiia jota nuoret käyttävät nettikommunikaatiossaan. Mutta päteminen ammattilaisena alalla kuin alalla on aivan toista.

Minulla on 25 vuoden kokemus englannin opettamisesta korkeakoulutasolla, joten tiedän mistä puhun.

Pakollisina kielinä suomi ja englanti, kaksi vapaa-ehtoista kieltä lisäksi..................................

Ehdotin koulussani Comenius-yhteistyötä erään turkkilaisen peruskoulun kanssa. Vaikka osaan turkkia, niin oltaisiin operoitu pääsääntöisesti englanniksi. Rehtorin ilme oli kuin hänen eteensä olisi työnnetty kaikki ihmisen eritteiden hajuineen yhtenä kiisselinä. Lisäksi hän väitti pelkäävänsä paikkakunnan kurdien reaktioita. Joskus myöhemmin kerroin kiinnostuksestani hankkia venäjän kielen opettajan pätevyyden. Rehtori sanoi, että ei mitään järkeä, ettei eksoottisia kieliä kukaan kuitenkaan valitse valinnaisaineeksi.

Tuollaiset vanhat kurppaopettajat sietäisi heittää jo eläkeputkeen ja ottaa nuorempaa verta tilalle!

Olemme kääpiökielien luvattu maa!

Pakkoruotsi pois!

Mielestäni paras pakkoruotsin perustelu on:

Ruotsia on hyvä opiskella.
Sen kun oppii niin on helpompi oppia saksaa.
(Miksei heti opiskele saksaa jos kerran sitä haluaa osata?)

=) =) =) =) =) =) =) =) =) =) =) =) =) =) =) =) =) =) =) =)

Kun Ruotsin uusi pääministeri Fredrik Reinfeldt saapui Suomeen tervehdyskäynnille, astuttiin yhden henkisen kynnyksen yli. Pääministeri Matti Vanhanen päätti puhua ruotsalaisen virkaveljensä kanssa englantia.

Tähän saakka Suomen korkein poliittinen johto, myös Vanhanen, on käyttänyt näissä kohtaamisissa toista kotimaista kieltä ruotsia. Kun Reinfeldt tuoreena puoluejohtajana kävi Suomessa kokoomuksen vieraana, Jyrki Katainen teki saman valinnan kuin Vanhanen: myös hän valitsi keskustelukieleksi englannin.

Mitä väliä? Kun ruotsin kieli on monen suomalaisen suussa kankeata, miksi nöyryyttää itseään tankkaamalla huonoa ruotsia? Ja miksi suomenkielisen suomalaisen pitää aina puhua vierasta kieltä, kun ruotsalaiset voivat näissä keskusteluissa käyttää äidinkieltään, ja usein vielä puhuen sellaista murretta, että sen ymmärtäminen on piinallisen vaikeata?

Jos molemmat käyttävät keskustelussa vierasta kieltä, tilanne on tasapuolinen, eikä kumpikaan voi hyödyntää äidinkielen antamaa henkistä yliotetta.

On myös tärkeätä, että viesti välittyy keskustelussa mahdollisimman tarkasti oikein. Jos molemmat osaavat englantia ja toisen ruotsin taito on vajavainen, niin miksi hankaloittaa kielivaikeuksilla tärkeätä tapaamista?

Ruotsi on Suomessa toinen kotimainen kieli, mutta siihen törmää yhä harvemmin, eikä valtaosa suomalaisista enää joudu tilanteisiin, joissa ruotsin taito olisi välttämätön; vain ulkosaaristossa ja Etelä-Pohjanmaan syrjäisissä rannikkopitäjissä saattaa joutua ummikkoruotsinkieliseen maailmaan.

Tähän saakka ruotsin kielen käytöllä on ollut itseisarvo.

Kielellä on haluttu korostaa Suomen pohjoismaisuutta. Puhumalla pohjoismaisissa yhteyksissä toista kotimaista kieltä olemme osoittaneet kuuluvamme pohjoismaiseen perheeseen.

Tässä perheyhteisössä olemme tosin olleet ottopojan asemassa, sillä tanskalaiset ja norjalaiset ovat katsoneet oikeudekseen puhua omaa kieltään, joista varsinkaan tanska ei tottumattomalle suomalaiselle korvalle avaudu. Näennäisesti on puhuttu yhteistä kieltä, mutta yksi osapuoli on pakotettu hölmön asemaan.

Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää tanskalaisia ja norjalaisia (ja skånelaisia) puhumaan selkeämmin ja hitaammin. Onneksi sellaisiakin poliitikkoja on Suomesta näihin päiviin saakka löytynyt.

Tämän lisäksi Suomella ja Ruotsilla on koettu olevan erityinen suhde, jossa ruotsin kielellä on ollut tärkeä symboliarvo.

Suomen historia on Ruotsin historiaa, ja toisinpäin. Ruotsi on ollut emämaa ja sittemmin isoveli – usein raivostuttava, mutta veli joka tapauksessa. Ruotsin kieli on ollut tämän erityissuhteen erityinen osoitus. Se on ollut niin tärkeä asia, että Suomessa ylimpään poliittiseen eliittiin ei aiemmin voinut nousta henkilö, joka ei pysty käymään keskustelua ruotsiksi. Näin ei enää ole.

Siteet höllenevät molemmin puolin. Siitä ajankohtainen osoitus on Vanhaseen liittyvä keskustelu.

Suomalainen toimittaja kysyi Ruotsin vaalitaistelun aikaan Reinfeldtilta, miten hän perheenisänä uskoo kestävänsä pääministerin tehtävän tuomat paineet. Toimittaja viittasi Vanhasen avioliiton kariutumiseen ja sitä seuranneeseen kohuun, joista Reinfeldt ei ollut kuullut mitään. Jos on vähänkin tarkemmin seurannut Suomen politiikkaa, tältä uutiselta ei ole voinut välttyä.

Yhteinen kieli katoaa ja kiinnostus toisen elämää kohtaan vähenee. Ne eivät ole merkityksettömiä asioita.

Samaan aikaan taloudelliset siteet Suomen ja Ruotsin välillä ovat tiiviimmät kuin koskaan Suomen Ruotsista irtautumisen jälkeen, ja liike-elämässä ruotsin kielen taito on tärkeä asia.

Tuleekohan ruotsin taidosta uudestaan osoitus kuulumisesta parempaan väkeen?

Tätä mietiskelin, kunnes kuulin, että StoraEnson vastavalittu toimitusjohtaja Jouko Karvinen suostui ensimmäisessä lehdistötilaisuudessaan vastaamaan kysymyksiin vain suomeksi ja englanniksi.

Antti Blåfield

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja. Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 19.10.2006.