Kunniaa rillumareille

Teemu Ojanne on tehnyt mestarin työn ohjattuaan Yrjö-Juhani Renvallin Päivänsäde, minä ja menninkäinen näytelmän juuri KUT:lle sopivaksi.

Nostalginen vilkaisu Helismaan, Pakarisen, Rautavaaran ja Niemen vaiheisiin teki hienosti kunniaa rillumareille.

Olin todella iloinen päästessäni seuraamaan näytelmää. Olihan se kuin katse taaksepäin omassa elämässäni. Niin läheisinä olin aikoinaan tuntenut esitetyt laulut ja niiden tekijät.

Enhän minä noita mestareita henkilökohtaisesti tuntenut. Esa Pakarisen seurassa vain olin saanut hetken olla. Silti viittaukset suomalaisten huonoon musiikkimakuun sattuivat erittäin suoraan.

En ole koskaan ollut houkuttunut kuuntelemaan oopperassa ihmisen moniminuuttista huutoa kuolemaansa kuvatessaan.

Valtteri Tuomisen Repen laulu aloitti näytelmän tosi upeasti. Vaimon piti parikin kertaa estää käsieni yhteen lyömisen liian aikaisin. Oli hieno suoritus Ojanteelta panna se laulu alkuun, kun laulaja näytti, miten se lauletaan.

Kesäteatteriin aina kuuluu jonkinnäköinen kohellus. Tällä kertaa sillä oli luontainen suorittaja Ari-Kyösti Seppo Masa Niemenä.

Joltakin toiselta jatkuva saman repliikin toistaminen ei olisi onnistunut niin hyvin kuin nyt. Joka kerta siihen sisältyi jokin pieni erilaisuus edelliseen ”asiahan ei minulle kuulu”-sanomaan.

Eniten pelkäsin, miten onnistuisin hyväksymään täysin luonnollisesta Esa Pakarisesta poikkeavan Seppo Halttusen. Niin elävä Esan persoona oli mielessäni. Täysin turhaan!

Seppo Halttunen olisi millä hetkellä hyvänsä voinut esittää Esan repliikit vaikka hänen kanssaan rinnakkain. Tosin Halttunen toi rooliinsa oman kääriäismäisen sävähdyksen.

Se tuntuu oikeastaan ihmeeltä, kun Iisalmen ja Halttusen lähtöpitäjän, Pertunmaan, välille jää koko Savo. Siis näyttelijän perikuva ilman sarvia ja hampaita!

Jani Karvisen Tapsasta esitetyt vaiheet olivat varmasti oikein valittu. Hän valaisi Rautavaaran luonnetta ja suhteita kavereihinsa oivallisesti. Tapsan laulut olivat niin omaluonteisia, ettei kenellekään oikein sopisi niiden sointi.

Repen saattaminen viimeisissä vaiheissa oli luotu hienon viitteellisesti. Tupakan kädestä putoamisesta ei tehty enempää. Näin esitettynä se kyllä ymmärrettiin.

Oikeastaan loppujen lopuksi vaikeimman työn teki Metsälintu Pahkinen. Ei taatusti ollut helppoa luoda koreografiaa näytelmään, minkä tunnelmat vaihtuivat riemusta murheeseen. Tosin Heini Granbergin lavastus helpotti aiheiden valintaa tansseille.

Kesäteatterin lavastaminen on aina mielikuvitusta vaativaa työtä. Vähällä on saatava olennainen esiin. Tässä sänkyjen muotoutuminen milloin junavaunuksi, kotivuoteeksi tai taustakulissiksi oli hieno idea.

Koko KUT:n joukko oli tehnyt ammattimaisen loisteliaan työn siitäkin huolimatta, ettei ole nimeltään tässä mainittu. Ei yhtään ihme, että katsomo tosiaan jaksoi taputtaa muistettavan illan rakentaneille pitkään ja hartaasti.