Minna tallensi elämänsä paperille

Minna Katteluksen sylissä lepää kaksi paksua mappia. Ne ovat täynnä papereita. Mutta ennen kaikkea ne ovat täynnä elettyä elämää, muistoja, iloa, surua, tietoa, ymmärrystä ja oivallusta.

Vuosi sitten Minna sai valmiiksi oman elämänkaarikirjoituksensa. Sysäyksen kirjoittamiselle antoi äidin kuolema. Isä oli kuollut Minnan ollessa vain 2-vuotias.

– Ajattelin, että sitten kun minua ei enää ole, ei ole ketään kertomassa lapsilleni heidän mumminsa ja paappansa tarinaa, Minna kertoo.

Hän yritti kirjoittaa yksin, mutta ei päässyt alkua pidemmälle. Sattumalta hän löysi artikkelin elämänkaarikirjoituksesta ja meni ryhmään ohjattavaksi. Kirjoittaminen alkoi edistyä välittömästi.

Ensin Kattelus kirjoitti isovanhempiensa tarinan, sitten vanhempiensa ja lopulta omansa.

– Se oli niin innostavaa, tekstiä vain tuli, Minna kuvailee.

Hän soitteli sukulaisilleen ja muun muassa vanhempiensa tutuille ja sai paljon uutta tietoa niin isovanhemmistaan kuin isästään ja äidistään.

– Illassa ehti yleensä tehdä kaksi tai kolme haastattelua. Ihmiset alkoivat usein kertoa myös omaa tarinaansa. Monet olivat kiitollisia päästessään purkamaan jonkun ehkä jopa vuosikymmeniä painaneen taakan.

Minna oppi tuntemaan Reijo-isäänsä, josta hänellä ei ollut lainkaan muistikuvia. Neljä vuotta sitten kuolleen äidin muistot ja olemus olivat vielä tuoreena mielessä, mutta Minna huomasi omaavansa paljon myös isältä perittyjä ominaisuuksia.

– Kun menin tapaamaan puhelimissa haastattelemani isän työkaverin ja tämän vaimon, meistä kaikista tuntui, että olimme tunteneet jo vuosia.

Kohtaaminen oli herkkä.

– He sanoivat, että tuntuu kuin tuulahdus Reijoa olisi tullut kylään.

Isänäidin hiljaista viisautta Minna oli hämmästellyt aina. Sukulaisten kanssa keskustellessa hän sai selville, että tällä oli takanaan rankkoja kokemuksia ja vaikeita päätöksiä, joita oli joutunut antamaan itselleen anteeksi.

– Hän ei koskaan tuominnut muita. Hän oli omien kokemustensa kautta saanut valtavasti ymmärrystä.

Minna toteaa kirjoittamisen tuoneen myös hänelle itselle itselleen ymmärrystä, elämänviisautta ja asioiden hyväksymistä.

–  Sitä oikein säikähti, miten jotkut suvun taakat voivat kiertää sukupolvelta toiselle. Se pitää tietoisesti katkaista.

Hän toteaa, että kaikkien elämässä on varjoja ja taakkoja, mutta niiden kohtaamista ei kannata pelätä.

– Ihminen ei kasva, jos ei ole vastoinkäymisiä. Surut ja menetykset vievät pohjalle. Kun sieltä pääsee ylös, tulee viisautta ja voimaa.

– Ihmiselle on myös tärkeää kuulla, miten rakastettu on ollut. Se on kantava voima.

Vaikka kirjoitusprosessi oli haastava, oli se ennen kaikkea opettava ja voimaannuttava. Omat eteläpohjalaiset juuret tulivat entistä tärkeämmiksi, ja syy-seuraussuhteet aukenivat.

– Ja minulle on tärkeää, että omien vanhempieni tarina on nyt tehty muistoksi lapsilleni. Se voi joskus olla tärkeä oppimiskokemus myös heille.