Puheenaihe

Eila, 11, koki kauhujen päivän sotavuonna 1941 – "Minun isälläni ei ole koskaan hautakiveä"

Ilmarinen oli massiivinen alus, jollla palveli sota-aikana yli 400 miestä. Sen uppoaminen syyskuussa 1941 oli kansallinen katastrofi.

SA-kuva

Lauantai 13. syyskuuta 1941 käänsi helsinkiläisen Eila Kärkkäisen, 88, elämänkulun täysin.

Tuolloin Suomen merivoimien lippulaiva, peräti 93-metrinen panssarilaiva Ilmarinen ajoi puna-armeijan asettamaan merimiinaan. Alus upposi vain seitsemässä minuutissa ja vei mukanaan 271 miestä.

– Joka kolmas mies pelastui laivalta. Isäni ei ollut heidän joukossaan, kertoo Sofianlehdossa asuva Eila Kärkkäinen hiljaa.

Konemestari Kaarlo Salminen, 35, toimi syksyllä 1941 panssarilaiva Ilmarisella erikoismestarina eli työskenteli aluksen konepäällikkönä.

Hänet oli tarkoitus siirtää vain kahden viikon kuluttua Ilmariselta maihin, jossa hän olisi aloittanut työnsä laivaston konetarkastajana.

Kohtalo päätti toisin: kaksilapsisen perheen isä upposi laivan mukana Utön edustalle syyshyiseen hautaansa.

Tieto isän kaatumisesta iski perheeseen pahemmin kuin pommi.

– Olimme silloin Iisalmen lähistöllä, kun tieto Ilmarisen tuhosta kantautui meille asti. Ensimmäiset kauheat uutiset tulivat isoisän tuomina, joka kertoi, että laiva on räjähtänyt ja paljon miehiä on kaatunut, Kärkkäinen muistelee.

Varsinainen suruviesti saapui taloon Iisalmen tuolloisen kirkkoherran Erkki Kurki-Suonion tuomana.

– Ei isän menettämisen suuruutta silloin 11-vuotiaana pystynyt millään ymmärtämään. Muistan, miten äiti istui vain paikoillaan, huojutteli hiljaa itseään ja itki katkerasti.

Tavallista erikoisemmaksi perheen isän yllättävän lähdön teki se, että Ilmarisen uppoamisyö oli kotiväellekin levoton.

Panssarilaiva Ilmarinen oli aikanaan Suomen laivaston ylpeys. Sen uppoamisesta ei kuitenkaan sotasensuurin vuoksi kerrottu juurikaan yksityiskohtia. (Kuva: SA-kuva)

– Minä pyörin melkein koko yön sängyssäni, enkä saanut unta. Aamulla tätini ja isoäitini tulivat meille ja kertoivat hekin valvoneensa oudolla tavalla. No, myöhemmin selvisi, että juuri sinä yönä isä kaatui, Kärkkäinen kertoo.

Perhe palasi Iisalmesta Helsinkiin ja yritti jatkaa elämäänsä – ilman isää. Vaikeaa se oli.

Kun muiden kaatuneiden läheiset saattoivat isänsä, veljensä ja poikansa sankarihautojen uumeniin, ei Kaarlo Salmisen perhe voinut tehdä samoin.

– Isällä ei ole hautakiveä millään hautausmaalla, joten en ole koskaan voinut tuoda isälle kukkia eikä kynttilöitä, Kärkkäinen myöntää.

Tilannetta on hieman helpottanut se, että Naantalin Kuparivuorelle on pystytetty Suomen laivaston muistoristi, jonka juurella on pidetty kaatuneiden muistotilaisuuksia.

Kun Ilmarisen uppoamisesta tuli kuluneeksi tasan 50 vuotta sitten, joukko kaatuneiden omaisia matkasi aluksen uppoamispaikalle laskemaan kukkia ja seppeleitä.

Mukana oli myös Eila Kärkkäinen.

– Kun vene tuli uppoamispaikalle, laskin mereen kukkakimpun. Kimppuun oli sidottu paino, joten se painui veteen ja vei sillä tavalla terveiset isälle, Kärkkäinen huokaa.

Hän ei ole unohtanut isän muistoa milloinkaan.

– Olen sanonut jälkipolville, että sitten kun minä kuolen, minut pitää tuhkata. Tuhkat lasketaan sitten Harmajan luona mereen. Sinne isän viereen, Kärkkäinen kertoo.

Jatkosota päättyi 73 vuotta sitten, 19. syyskuuta 1944.

Etusivulla nyt

Uusimmat: Puheenaihe

Luetuimmat paikalliset

Uusimmat

Luetuimmat