Toimittajalta: Sota kahden polven takana

Keskiviikkona sitä saadaan sitten vihdoinkin kunnolla juhlistaa. Rakasta kotimaatamme.

Tämä vuosi on ollut täynnä Suomi 100 -ohjelmaa. On hienoa, että niin moni taho on aktivoitunut juhlistamaan Suomen merkkivuotta. Vaikka on sanottava paikoitellen vuoden mittaan tuntuneen, että sanat ”Suomi 100” tulevat jo korvista ulos.

Meille on kuitenkin annettu hyvä maa asua ja elää. Siltikin, vaikka viime vuosien aikana mieleen on monesti hiipinyt ajatus, että mihin tämä maa kansalaisineen oikein on menossa.

Olemme maailman parhaita ja paras monessa asiassa. Brittilehti Telegraph hehkutti viime viikolla Suomen erinomaisuutta prinssi Williamin vieraillessa meillä. Lehden listauksen mukaan Suomi on muun muassa turvallinen, ympäristöystävällinen, rikas luonnoltaan, edelläkävijä tasa-arvoasioissa sekä sanavapaudessa ja niin edelleen.

Minulla oli kaksi miestä, joita olisin suoraan voinut kiittää Suomen itsenäisyydestä. Molemmat isoisäni olivat talvi- ja jatkosodassa mukana. Tänä vuonna tuo kiittämättömyyteni on harmittanut jotenkin aikaisempaa enemmän.

Isoisät eivät tehneet sota-ajoista numeroa. Vasta papan viimeisinä hetkinä hänen juttunsa alkoivat pyöriä sodan ympärillä. Pappaa pari vuotta nuorempi ukki puhui varhaisaikuisuuden tapahtumista jo aikaisemmin. Hän muisteli nuoruusajan kokemuksia mieluummin lapsenlapsilleen kuin omille lapsilleen.

Konkreettisimmin sota kävi mielessäni, kun kävimme sukuloimassa Raatteen tiellä kesäisin. Ukki selitti, kuinka oli mennyt pitkin maita ja mantuja muiden nuorukaisten kanssa.

Isoisät eivät dramatisoineet sotaa, vaan heidän kertomanaan se kuulosti hyvin arkiselta. Ikävimmät jutut jäivät tietysti sanomatta. Olisi pitänyt osata kysyä.

Satu Jalo

Kirjoittaja on Viikkouutisten tuottaja.