"Mutta eihän kilpikonnalla ole kolmea päätä", oikaisi eräs isä lastaan, heidän ohi kulkiessani jossain tilanteessa täällä Keravalla. Olihan se hyvä, että tuo kouluiässä oleva jälkikasvu sai tarkempaa tietoa.
Jäin miettimään, mihin lienee perustunut tuo lapsen väärä käsitys, johonkin mielikuvitukselliseen telkkariohjelmaan vai ihan silkkaan tietämättömyyteen?
Silloin tällöin joutuu hämmästymään, paitsi lasten, myös joskus aikuistenkin tietämättömyyttä tai epätarkkaa tietoa perin tavallisista luonnon asioista.
Kerran rannalla ollessani erään perheen lapset kyselivät isältään, mitä lintuja nuo ovat.
Hyvä että kysyivät, mutta ihmettelin, kuinka he eivät vielä tuohon ikään olleet oppineet tunnistamaan niitä. Ne olivat variksia.
Mikkelissä asuessani lähilammelle ilmestyi eräänä keväänä komeita vesilintuja.
Naapurin rouva kertoi minulle niiden olevan kaakkureita. Mutta eivät ne olleet. Ne olivat kuikkia.
Kuvasin ja seurasin niitä sitten paljon, useana kesänä. Ne näyttivät viihtyvän kesävierainamme.
Eräs vanha pariskunta innostui kerran kertomaan, että noiden lintujen naaraspuoli lähtee jo alkukesästä muuttomatkalle ja jättää poikaset uroksen hoitoon. He tulevat perässä myöhemmin.
Mielenkiintoista, mutta tuo kerrottu koskee kuoveja, ei kuikkia. En muista oikaisinko, mutta ehkä olisi pitänyt.
Täytyy tosin tunnustaa, että itsellenikin, vielä pitkään aikuisena, vesilinnut olivat jotakuinkin kaikki sorsia, ennen kuin opin tunnistamaan niitä paremmin.
Olisi hyvä, jos biologiaa opetettaisiin koulussa enemmän ja käytännönläheisesti.
Luonto, kasvit ja eläimet, osana ihmiskunnan elävää perintöä, ovat mielenkiintoisia tarkkailun ja oppimisen kohteita, parempia kuin kylmä tekniikka tai keinotekoinen virtuaalimaailma.