Ulkona käydessäni ihastelin joulukorttimaisemia. Paksu lumi hiljensi äänet, kuului vain muutaman pikkulinnun viestintää.
Talvisella rauhalla ja kauneudella on toki kääntöpuolensakin. Liikennehaittoja, sähkökatkoja ja pihoja, joita ei asukas itse pysty auraamaan. Kaikilla ei kukkaro kestä työn teettämistä ammattilaisella.
Onneksi on naapuriapu. Osa avusta löytää perille sosiaalisen median välityksellä, osa muuten. Kyllä se vanha kunnon talkooperinne elää edelleen. Nykyään sitä kutsutaan vapaaehtoistyöksi. Ihan sama miksi kutsutaan, kunhan tehdään.
Koko korona-aika on ollut talkoo- ja vapaaehtoistyön voimannäyttöä. Kun kulkutauti iski, monelle oli ihan itsestään selvää kysyä naapurin ikäihmiseltä, että tarvitsetkos kaupasta jotakin samalla kun käyn omilla ostoksillani.
Oma arkihavaintoni on, että tällaiset yllättävät tilanteet, kuten viikonlopun lumimyräkkä, sekä poikkeukselliset ajat, kuten pitkään jatkunut korona-aika, tuovat esiin erilaisia asenteita. Osalle jonkun jeesaaminen on itsestään selvää eikä siitä tehdä sen kummemmin numeroa. Osalla korostuu sitten se ikävämpi asenne: ei muuten kuulu mulle. Suurin osa meistä jää siihen väliin. Peukutamme, mutta emme saa itse lähdettyä hommiin.
Ymmärrän, etteivät kaikki voi auttaa aina kaikkia. Voi olla, että puuttuu taitoja tai vaikka fyysistä voimaa, esimerkiksi. Paljon on kuitenkin sellaista tehtävää, josta aika moni meistä selviää kun vain hoksaa, että nyt olisi tarvetta.
Se tarve selviää helpoimmin kysymällä. Vähän rohkeutta se vaatii, että menee vaikka naapurille tarjoamaan lumityöapua, mutta kun on kerran kysynyt, niin ensi kerralla se menee jo helpommin. Ja mustetaan sekin, että aina ei ole pakko. Omat lumityöt saa myös tehdä ensin ja lähteä vasta sen jälkeen lapioimaan muiden pihoja auki. Ja kun menette, älkää rikkoko itseänne.
Kirjoittaja on Keski-Uusimaa Viikon toimittaja.