Hei Ilkka, mitä kuuluu?
– Kiitos, oikein hyvää. Kevät tulee, ja kun viime vuosi oli töiden puolesta kiireinen, niin nyt on ollut hivenen rauhallisempaa. Harjoittelen muun muassa uutta monologia.
Mikä on elämässä parasta juuri nyt?
– Se, että pystyy olemaan itsensä kanssa. Tekemättömyys ei tunnu ylitsepääsemättömältä tehtävältä.
Mikä iän karttumisessa on parasta?
– Rauhoittuminen ehdottomasti. Sekä se, että ei ota asioita enää niin hirveän vakavasti. On tärkeää osata nauraa itselleen, ikä kun tekee väistämättä sen, että katu-uskottavuus on mukana enää omassa mielikuvituksessa.
Olen tyytyväinen myös, kun ajattelen omia tyttäriäni.
Sanotaan, että näyttelijöillä jää rooli joskus päälle. Tunnetko koskaan vastustamatonta halua tehdä sumeliukset ja viilettää nakkena ympäri kyliä?
– Ihan päivittäin! Totta puhuen ei kuitenkaan, sillä alasti tulee niin helvetin kylmä. Olen luonnehtinut itseäni niin, että olen heinäsirkan ja suolatikun risteytys. Minun täytyy aamulla sängystä noustessa pukea päälleni välittömästi.
Mitä puolen sinusta näkee vain perheesi?
– Perhe saattaa nähdä aika hiljaisen kaverin ja minusta sen hieman melankolisemman puolen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten olisi läsnä.
Oletko koskaan katunut uravalintaasi?
– Voi luoja, kyllä varmaan, mutta en pohjimmiltani oikeasti kuitenkaan. Kun on ollut taloudellisesti vaikeaa, on mieleen saattanut nousta, että jumankauta, olisi pitänyt ruveta tekemään jotakin muuta. Mutta en minä muita hommia olisi halunnut tehdä.
Kerro joku moka lavalta, joka naurattaa vieläkin.
– Näyttelimme Vaasassa Brechtin Hääjuhla-näytelmää. Kohtauksessa söimme hääateriaa, johon kuului ruisleipää ja suolasiikaa. Vastanäyttelijäni etuhampaiden väliin meni ruoto, ja hänen sitä ulos kiskaistessa ylätekohampaat tulivat mukana. Hän jatkoi tyynesti repliikkiään kasvot polkupyöränsatulan näköisiksi muuttuneina, ja me muut yritimme epätoivoisesti olla nauramatta.
Milloin olet tyytyväinen itseesi?
– Tätä nykyä yllättävän usein. Se on sitä, että on hyvä olla henkisesti ja fyysisesti. Koen jopa euforisia tuntemuksia, kun ajelen keikalle monologiin vaikkapa Jyväskylään, jossa vedän kaksi tuntia täysillä ja keikka menee hyvin. Kun palailen kotiin päin, ostan pahvikahvin ja kuuntelen radiota, niin silloin olen itseeni erittäin tyytyväinen.
– Se on endorfiinia, mitä siinä kokee.
– Olen tyytyväinen myös, kun ajattelen omia tyttäriäni. Vaikka itse olen ollut kauniisti ilmaistuna aikamoinen hulivili joskus, niin tyttäristä on tullut varsin hienoja ja älykkäitä maailmankansalaisia.
Mitä et haluaisi sanottavan hautajaisissasi?
– Kun pappi sanoo, että tässä kuopassa lepää Ilkka Heiskanen, niin kuuluisi: Hyvä!