Kuningatar Elisabet II oli paitsi Britannian myös koko Euroopan äitihahmo, joka jätti laumansa aikamoisen epävarmuuden hetkellä.
Kun hänet kruunattiin vuonna 1953, maailma oli juuri betonoitu tietynlaiseen hyvään ja huonoon vakauden tilaan. Korean sota päättyi, Stalin kuoli ja rautaesirippu rysähti puolen Euroopan päälle. Kaikki oli ohi. Oltiin siirrytty uuteen pysyvään.
Nyt, 70 vuotta myöhemmin, kaikki on auki ja edessäpäin. Kukaan ei mitä tuleva talvi tuo ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Kuka piirtää kenenkin kartat uusiksi?
Tällaisella hetkellä kysymys monarkian tulevaisuudesta tuntuu yhdentekevältä. Ajan käyttäminen sellaisen pohtimiseen tuntuu melkein pyhäinhäväistykseltä.
Kuulin kuningattaren kuolemasta hetkellä, jolloin olin juuri viestittelemässä erään Ukrainan Mykolajevissa asuvan naisen kanssa. Yksinomaan hänen kotikaupunkinsa pommituksissa on kuollut viime kuukausina noin 131 siviiliä ja lokkaantunut vakavasti 590 muuta. Uhreista kahdeksan on pieniä lapsia. Tämän rinnalla kenen tahansa 96-vuotiaan kuoleman muisteleminen tuntuu merkityksettömältä.
Mietimme jo kuningattaren hautajaisten vieraslistaa ja istumajärjestystä, mutta niistä lapsista emme tiedä edes nimiä.
Kuningatar Elisabetin kuolema on silti uutinen, jolla on merkitystä. En tiedä, millainen hän oikeasti oli henkilönä, mutta instituutiona hän oli täydellinen.
Hän ei ollut ainoastaan monarkian maineen nuhteeton ylläpitäjä, vaan mitä suurimmassa määrin myös kansakuntansa koossapitäjä. Ja samalla koko Euroopankin roolimalli, jonka vakaa olemus toi meille 2000-luvun ihmisille häivähdyksen paremmista ajoista.
Siitä, että rationaali ajattelukin voi vielä joskus voittaa.
Nyt hän poissa ja jäljellä ovat ne vähemmän rationaalit hahmot. Mutta niin kai on ollut aina.